Kaupungin pitäisi ymmärtää sillä olevan voimaa purkaa nyky-yhteiskunnan epätasa-arvoistavia rakenteita, ei luoda niitä lisää. Jos tätä ei Turku ymmärrä, on kaupunki kaukana siitä roolista mikä sen muuttuvassa maailmassa pitäisi ottaa.

Kun Juha Sipilän hallitus vuonna 2015 päätyi rajaamaan lasten subjektiivista päivähoito-oikeutta ja kasvattamaan ryhmäkokoja yli 3-vuotiaiden lasten varhaiskasvatuksessa, alkoi Suomessa kiivas keskustelu varhaiskasvatuksen merkityksestä ja kaikkien lasten tasavertaisista oikeuksista, joihin nyt oli tullut historiallisen suuri särö. Iso osa kaupungeista päättikin olla toteuttamatta hallituksen päätöksiä. Isot kaupungit kuten Helsinki, Espoo ja Turku ovat saaneet kiitosta siitä, että ne turvaavat lasten oikeuden ja tunnistavat sivistyksen arvon olemalla toteuttamatta hallituksen päätöksiä.

Turussa on kuitenkin noussut uudestaan keskusteluun nimenomaan kustannusnäkökulma peittäen alleen laadun ja tasa-arvon. Tänään kokoontuvalle kaupunginhallitukselle esitetään, että päätökset subjektiivisen päivähoito-oikeuden säilyttämisestä ja ryhmäkokojen pitämisestä ennallaan avataan ja arvioidaan uudelleen ensi keväänä.

Tämä Turussa, joka haluaa profiloitua sivistyskaupunkina. Turussa, jossa juuri kaupunginjohtajavalinnankin yhteydessä painotettiin eteenpäin katsovaa, modernia politiikkaa. Turussa, jossa jokaisen lapsen tulisi olla tasavertaisessa asemassa ja yhtä arvokas.

Helsinki laati juuri uuden kaupunkistrategian, jossa varhaiskasvatukseen otetaan entistä kunnianhimoisempi ote. Siinä linjataan seuraavaa: ”Helsinkiläisillä on tasa-arvoiset koulutusmahdollisuudet. Helsingissä säilytetään subjektiivinen päivähoito-oikeus ja varhaiskasvatuksen henkilöstömitoitus nykyisellä tasolla. Varhaiskasvatuksen maksuttomuutta edistetään siten, että se on maksutonta viiden vuoden iästä alkaen vähintään neljä tuntia päivässä. Valtuustokauden aikana valmistellaan päätökset maksuttomuuden ulottamisesta myös nuorempiin ikäryhmiin. Varhaiskasvatuksessa panostetaan laatuun, työntekijöiden pysyvyyteen ja turvalliseen arkeen.”

Turussa ei olla vielä päästy strategian päivittämiseen asti, ja kehityksestä lienee turha elätellä toiveita, kun jälleen taistellaan ensisijaisesti sitä vastaan, ettei oteta askeleita taaksepäin.

Turku, joka positiivisessa rakennemuutoksessa on jo ehtinyt kehua nousevansa tuhkasta uudistusmielisellä otteella, uhkaa tehdä itse itsestään takapajulan erottumalla yhdellä aivan keskeisellä sektorilla esimerkiksi Helsingistä. Kaupungin pitäisi tuntea arvonsa ja merkityksensä sivistyksen ja tasa-arvon edistäjänä. Kaupungin pitäisi ymmärtää sillä olevan voimaa purkaa nyky-yhteiskunnan epätasa-arvoistavia rakenteita, ei luoda niitä lisää. Jos tätä ei Turku ymmärrä, on kaupunki kaukana siitä roolista mikä sen muuttuvassa maailmassa pitäisi ottaa.

 

Mari-Elina Koivusalo